Elokuussa kaivausten alussa avatusta koeojasta paljastui melko aikaisin kaksi selvästi muuta maata tummempaa läikkää, joiden ajateltiin olevan hautoja. Kun koeoja oli kaivettu tarpeeksi syvälle, päätettiin tutkia maaläikät tarkemmin. Aluksi avattiin koeojan itäpuolelta metrin verran lisää maata ja toiveissa oli löytää hautaläikkien pääty.
Itäpuolen lisäosaa avattaessa näytti siltä, että hautojen päädyt todellakin löytyivät ja ne näyttivät mahtuvan avattuun alueeseen. Oikeanpuoleisessa kuvassa kaivettava lisäosa on vielä korkeammalla tasolla kuin pohjaan kaivettu koeoja, jolloin jo dokumentoitu ja siistitty koeoja on suojattava avattavalta alueelta putoavalta maalta. Näin varhaisessa vaiheessa hautaläikkien päädyt olivat vielä melko epäselvärajaisia, mutta haudan tumma täyttömaa-aines erottuu kuitenkin selvästi puhtaasta vaaleasta ympäröivästä hiekasta. Joskus suurempia kiviä on voitu asettaa haudalle merkiksi, mutta tässä tapauksessa niiden todettiin olevan hautakuopan täytettä.
Kun itäpuoli oli saatu kaivettua koeojan tasolle ja hautaläikkien päädyt mukavasti kokonaan esille, oli aika suunnata katse länteen eli haudan jalkopäätyyn. Esillä olevan läikän perusteella arvioitiin haudan toisen pään mahtuvan puolikkaaseen ruutuun, joten koeojan läntiseltä puolelta avattiin edellistä lisäkettä puolta pienempi alue. Näihin aikoihin saapui syksy ja sää huononi. Hautojen suojaksi koottiin suuri juhlapaviljonki, mutta rankkasateet saivat hautani tulvimaan kerran jos toistekin koeojasta valuvan veden takia.
Vihdoin hautaläikät saatiin esiin kokonaan ja kaivettua koeojan tasoon. Kaivamisessa piti pitää jopa viikon mittaisia taukoja, koska maa oli liian märkä seulomiseen. Tähän mennessä hautaläikästäni oli tullut palaneen saven lisäksi hiiltä, ja hautaläikän eteläreunassa tuntui olevan erittäin tumma ja runsashiilinen uloke. Villejä veikkauksia ulokkeen luonteesta oli mm. limittäinen toinen hauta.
Kun hautaläikkää alettiin kaivaa kokonaisuutena alaspäin, tulivat vastaan ensimmäiset kunnon löydöt: arkunnaulat. Kuvassa näkyy hautaläikän jalkopää, josta löytyi kolme naulaa siististi rivissä. Tässä oli oletettavasti siis arkun reuna ja kyseessä olivat mahdollisesti arkun kansinaulat. Rengastettu naula näkyy suurennettuna vieressä. Arkunnaulat ovat Ristimäellä poikkeuksetta olleet huonosti säilyneitä: hyvässä tapauksessa voidaan erottaa kanta, huonoimmassa tapauksessa kyseessä on vain muodoton rautamöykky. Naulojen tarkka kaivaminen ja dokumentointi on tärkeää, sillä kannan suunta kertoo mistä suunnasta naula on lyöty, ja tämä taas kertoo arkun rakenteesta. Näin ollen naula jonka kanta on ylöspäin on todennäköisesti siis arkun kannesta, ja naula jonka kanta on ulkopuolella, on lyöty ulkopuolelta ja kertoo missä arkun reuna menee. Kuvassa uloimmat naulat ovat molemmat löytyneet kanta ulospäin, jolloin niistä voidaan mitata arkun leveys.
Hautani (ja myös muiden hautojen) ehdottomasti suurin löytöryhmä on nämä kyseiset arkunnaulat, joita tuli haudastani toistakymmentä. Yhdessä hautani naulassa oli kiinni viimeviikkoisen tapauksen tapaan ruosteen ansiosta säilynyttä puuta. Tästä naulassa kiinni olevasta puusta voidaan saada siis tietää mistä puulajista arkku rakennettiin. Hauta taas pystytään ajoittamaan sekä tästä säilyneestä puusta että haudasta otetuista hiilinäytteistä. Vaikka arkunnaulat saattavat kuulostaa tylsiltä, niissä piilee suuri määrä arvokasta tietoa!
Pohjaa lähestyessä arkun reunat alkoivat erottua vaaleasta maa-aineksesta tummina reilun 2 cm paksuisina viivoina. Kuvassa arkun reunojen sisäpuolelle on piirettynä harmaat viivat hahmotuksen helpottamiseksi. Reunojen hahmotusta kaivaessa helpoitti eteläpuoleisesta arkun reunasta rivissä tulleet 5 arkunnaulaa sekä pohjoisreunan molemmista kulmista tulleet arkunnaulat. Tässä vaiheessa tasokaivauksesta oli siirrytty yksikkökaivaukseen, minkä takia vain siis hauta kaivetaan, eikä sitä ympäröivää maata. Mysteerinen tumma lisäke hautaläikän eteläpuolelta katosi, joten sen todettiin olevan osa tätä kyseistä hautaa.
Yhtäkkiä jalkopäätä kaivaessa lastani osui kiveen, jonka päältä kuorin kerroksen juuria. Hetken mielikuvitus sai vallan ja mielessä risteili kivilatomushautaukset ja hautakammiot, mutta järjen voittaessa tajusin kaivaneeni kallioon. Tämä siis selitti miksei koeojassa ollut hautaläikkiä enää hautaani pohjoisempana, sillä sama kallio oli tullut vastaan vähän matkan päässä koeojan pohjoispäässä kirkkomaan aidan pohjoispuolella. Kallion vastaan tuleminen oli myös selitys poikkeuksellisen matalalle haudalleni. Arkkua ei ole haluttu laittaa alamäkeen niin että "veri valuisi päähän", joten haudan pääpuolella syvemmälle sukeltavaan kallion tasoon ei ole pyritty kaivamaan. Puhdas vaalea kova maa myös indikoi koskemattomuutta, joten kuvassa näkyy siis hautaustaso, eli taso jolle arkku laskettiin.
Oikeanpuoleissa kuvassa vainajan rinnan päälle asetin oman kolikon tavan mukaan vastalahjaksi
ottamisistani ja kaivamisestani, joka myös jää sinne kun hauta täytetään.
Puhdistaessani haudan keskellä olevaa kalliota lopusta maa-aineksesta ja juurimatosta törmäsin kuitenkin johonkin mielenkiintoiseen. Arkusta, ehkäpä jostain vainajan rinnan tienoilta vasemmalta puolelta löytyi solki. Solki on osittain pronssia ja osittain rautaa, ja kuten kuvasta näkyy, melko huonossa kunnossa. Soljessa ja sen alla oli hiiltä, minkä toivomme osoittautuvan tarkemmissa analyyseissä kankaaksi. Hautaa on pidetty miehen hautana, joten vain yhden soljen löytyminen sopisi hyvin kuvaan. Vainajalla olisi siis mahdollisesti ollut haudattaessa vaatteidensa päällä vielä soljella kiinnitetty viitta. Kristinuskon saavuttua rautakautiset esineelliset hautaukset loppuivat, joten ajan haudoista voi odottaa löytyvän kutakuinkin vain tämän tapaisia huonosti säilyneitä arkipäiväisiä tavaroita, jos ylipäätään mitään.
Vaikka kaivaminen on jännittävää, odotan myös talvea, jolloin kentällä kerätty informaatio tulkitaan. Tällöin moni kaivaessa tehty arvaus/käsitys voi saada vahvistuksen tai muuttua kokonaan.
Oona Jalonen, tutkimusryhmäläinen