Ristimäellä järjestettiin elokuun puolella, samanaikaisesti tutkimuskaivausten yhteydessä, arkeologian oppiaineen opetuskaivauskurssi, jonka tunnelmiin kirjoituksessa vielä palataan.
Kun lukion lopussa tein ammatinvalintatestejä saadakseni suunnannäyttöä tulevaisuutta varten, arkeologia tupsahti parhaimmaksi vaihtoehdoksi useammastakin testistä. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksikaan arkeologian opiskelua, eikä minulla ollut kovinkaan paljon tietoa alasta, vaikka esihistoria (ja historia) sinänsä onkin kiinnostanut minua aina. Arkeologiaa (sekä alaa että sen opiskelua) tutkiessani tulin koko ajan vain varmemmaksi siitä, että se voisi olla minulle täydellinen aine opiskeltavaksi. Tuoreen unelmani tiellä oli (pääsykokeiden lisäksi) vain yksi asia: arkeologeilta vaadittiin hyvää fyysistä kuntoa ja sopeutumista erilaisiin olosuhteisiin.
En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, ja jos saisin valita, jokainen päivä olisi + 15 asteista pilvipoutaa. Samalla myöskään metsäiset ryteiköt ötököineen eivät kuvaa ihanneympäristöäni: olen aiemmin kärsinyt vakavamman puoleisesta muurahaisfobiasta, joka pahimmillaan esti poistumisen asfaltoiduilta kaduilta. Koin ongelman lähestulkoon niin suureksi, että mielessäni häivähti ajatus olla osallistumatta pääsykokeisiin ollenkaan. Tätä taustaa vasten arkeologiaan perusopintoihin liittyvät opetuskaivaukset jännittivät erityisesti, sillä olisin ihan hyvin voinut todeta muutaman päivän jälkeen, ettei kunto kestä ja muurahaisten ajatteleminenkin saa minut totaalisen toimintakyvyttömäksi.
Tämän vuoksi yllätyinkin siitä, ettei Ristimäen tutkimuskaivausten yhteydessä järjestetty opetuskaivaus loppujen lopuksi ollutkaan kovinkaan paha pala purtavaksi. Huolimatta siitä, että ensimmäisten päivien aikana lapioin ja kannoin kymmeniä kiloja maata pois kaivausalueelta, en kokenut olevani erityisen raihnaisessa kunnossa. Työ oli kyllä raskasta ja välillä olin kestokykyni ylärajoilla, mutta olin mielessäni odottanut jotain paljon pahempaa. Lisäksi satuin toisena päivänä kaivamaan esiin muurahaispesän, tai ainakin muurahaisten kulkureitin, ja päätin päästä asiasta yli siitä puhumalla (kaivajanaapureitteni tuskaksi).
Elina piirtämässä koeoja 7:n kaivaustasoa millimetripaperille.
En halua yhtään väheksyä sitä fyysistä työtä, joka kaivauksiin liittyy, ja varmasti itse kullakin on välillä tuntunut, etteivät voimat kohta enää riitä yhdenkään ämpärillisen kantamiseen tai juuren katkaisemiseen. Tärkein asia, jonka opetuskaivaus minulle opetti, oli kuitenkin se, ettei arkeologilta vaadittava hyvä kunto tarkoittanutkaan sitä, että pitäisi olla superkunnossa ja jaksaa kantaa kymmenien kilojen kivikuormaa ylämäkeen mahdollisimman nopeasti. Se tarkoittaa sitä, ettei anna työn fyysisyyden estää sen tekemistä. Samoin olosuhteisiin sopeutuminen, ei tarkoita sitä, että ryteiköistä ja kaatosateista pitäisi erityisesti nauttia, vaan että suorittaa työn niistä huolimatta. Kun kaivausten toisella viikolla satoi kaatamalla ja huomasin vaatteitteni olevan täysin säähän sopimattomat, kävin ostamassa sadetakin. Huolimatta siitä, että kuukauden budjettini sen takia natisi liitoksistaan, tajusin kuinka mukavaa on pysyä kuivana ja halusin panostaa sadevaatteisiin, jota voin käyttää tulevaisuudessakin.
Ja kun toisella viikolla löysin kusiaispesän (tällä kertaa oikean pesän), lapioin sen kannustettuna kaivausalueen ulkopuolelle.
Elina,
arkeologian pääaineopiskelija ja opetuskaivauslainen