Viime päivien aikana kokosimme opetuskaivauslaisten kanssa tunnelmia ja ajatuksia opetuskaivauksista. Sanottavaa riitti yllin kyllin, mikä uskoakseni kertoo parhaiten siitä, kuinka monipuolinen kokemus kahden viikon kaivaukset koko porukalle olivat.
Melkein kaikki tuntuivat hieman jännittäneen kurssin alkua, sillä kevään kenttätyökurssin pohjalta taisi rima olla aika korkealla. Useat porukasta uskoivat, että meiltä todella odotetaan esimerkiksi takymetrin ja laserkeilaimen hallintaa, vaikka todellisuudessa koneiden osuus jäikin oikeastaan melko pieneksi. Moni oli myös arvellut, että tiedossa olisi pääosin puhdasta pilkuntarkkaa kaivamista, minkä vuoksi kaatosateet ja sodankäynti juurakoiden kanssa toisaalta yllättivät, mutta toisaalta myös laajensivat tietämystä arkeologin toimenkuvasta. Hyvästä valmistautumisesta ja ennakkoinfoista huolimatta aivan kaikkeen ei sentään voinut varautua, sillä harvalla tuskin oli juolahtanut edes mieleen, että elokuisilla kaivauksilla voisivat hellevaatteiden lisäksi myös tumput, pipot ja kolmet villasukat olla tarpeen. Onneksi vastaan tuli sentään myös paljon myönteisiä yllätyksiä, sillä moni oli varautunut esimerkiksi hyttysiin, paarmoihin ja puutiaisiin, joilta onnistuttiin lähes koko kaivausajan välttymään, vaikka toisaalta ampiaisista sen sijaan oli riesaa niidenkin edestä.
Ensimmäisenä päivänä otettiin esille viime vuosien kaivausalue. (Kuva: Juha Ruohonen.)
Kaikki olivat lähes yksimielisiä siitä, että kaivausten ansiosta muodostui paljon monipuolisempi kuva arkeologin työstä. Indiana Jones –elokuvien pohjalta sitä tuskin näet uskoisi, että itse kaivamisen ohella arkeologin työhön kuuluu yhtä lailla myös piirtämistä, mittaamista ja laskemista sekä telttojen pystyttämistä, kantojen raivaamista ja kurassa kömpimistä. Käytännön kokemus tuntui tuovan aivan uuden ulottuvuuden alaan, jota suurin osa oli toistaiseksi opiskellut ainoastaan luokkahuoneessa. Asioita oli lisäksi helpompi oppia käytännössä ja pienellä porukalla sen sijaan, että olisi yrittänyt harjoitella kirjan pohjalta tai luokassa, sillä niissä pienissä neljän hengen ryhmissä sitä vain oli pakko oppia, aiheesta uskalsi kysyä helpommin eikä asioita tarvinnut jäädä seuraamaan sivusta.
Toisella viikolla kaivajan ote ja varmuus alkaa jo löytyä. (Kuva: Juha Ruohonen.)
Mitä itse kaivamiseen tulee, työn fyysinen puoli herätti kahdenlaisia tunteita: toisaalta ensimmäisen päivän lapiointi ja ämpärien kanto koettiin melko rankaksi, mutta yhtä lailla moni kertoi nauttivansa työstä, jota sai tehdä käsin ja joka kieltämättä oli mukavaa vaihtelua kokopäiväiselle kirjojen pänttäämiselle. Samalla sitä oppi myös arvostamaan työtä, jota tehdään ulkona ympäri vuoden. Ensimmäisen päivän jälkeen fyysinen työ ei oikeastaan edes ollut järin uuvuttavaa ja jotkut vertaisivatkin sitä osuvasti perinteisiin puutarhatöihin. Vaikka sateet kaivauksia hieman hidastivatkin, moni myös kiitteli sitä, että tahti ei ollut liian kova eikä ketään painostettu tekemään enempää kuin omat voimat sallivat, sillä muiden saatua oman työnsä valmiiksi mentiin yleensä pian auttamaan niitä, joilla oma osuus oli vielä kesken.
Rautanaulaa otetaan talteen. Lähestulkoon jokainen opetuskaivauslainen löysi oman naulansa. (Kuva: Juha Ruohonen.)
Todennäköisesti yksi tärkeä syy kurssilla viihtymiseen oli ennen kaikkea juuri hyvä yhteishenki. Sen sijaan, että kaivausalueilla olisi käyty hurjia naapurisotia tai kaavittu maata täydessä hiljaisuudessa, monet juttelivat paljon työn lomassa, tauoilla istuttiin laavulla sulassa sovussa ja seuloessa paikalle saapui nopeasti useitakin apureita, jotka omaa vuoroaan odottaessaan tarjoutuivat mieluusti tutkimaan myös muiden löytöjä. Loistava ryhmähenki piti yllä myös positiivista asennetta, jolla jaksettiin niin helteessä kuin tuulessa ja sateessakin.
Konservaattori Aki Arponen Kansallismuseon konservointilaitokselta kertoo mitä seikkoja tulisi huomioida löytöjen talteenotossa konservoinnin näkökulmasta. (Kuva: Juha Ruohonen.)
Tässä vaiheessa sitä miettii, mitä kaivauksista sitten kaiken kaikkiaan jäi mieleen: rakkoja käsissä ja kasa kuraisia vaatteita vaiko laatikollinen rautanauloja ja palanutta savea? Tietysti löydötkin ilahduttavat mieltä, ja huolimatta muutamasta sadepäivästä ja paikoitellen rankasta työstä kaikille tuntui jääneen erittäin hyvä mieli näistä kahdesta viikosta, joiden aikana taatusti opittiin paljon enemmän kuin yhdestäkään kirjasta tai luennosta. Osa meistä jatkaa kaivauksia vielä ensi viikolla, kun taas toiset palaavat piakkoin joko koulun pariin tai viettävät viimeistä kesälomaviikkoaan, mutta yhtä kaikki jokaisella lienee mukanaan nyt paljon uusia taitoja, joita taatusti tulee vielä tulevaisuudessa tarvitsemaan niin arkeologian kuin myös käytännön elämän parissa.
Anna Saarikko, opetuskaivauslainen
(Kuvaus: Oona Jalonen. Editointi: Joonas Kinnunen.)
Tällä viikolla rautanauloja on pulpahdellut esiin kuin sieniä sateella. Allekirjoittaneen päivät kuluvat rattoisasti takymetrin takana, kun saa jatkuvasti olla mittaamassa naulojen paikkoja. Naulat ovat merkittävä osa Ristimäen löytöaineistoa, niitä on tähän päivään mennessä löytynyt huomattava määrä. Jo tänään yksistään nauloja löytyi kolmisenkymmentä. Kaikki naulat ovat käsintaottuja, joten jokainen on uniikki. Naulat ovat hieman erilaisia ja ruostuneempia ruumishaudoissa, kuin kirkon rakenteissa olleet. Naulat ovat keskeisiä tutkimuksen kannalta, joten niiden talteenottoon, säilytykseen ja konservointiin tulee kiinnittää huomiota.
Tämän päivän naulasatoa.
Rautanaulojen talteenotossa on useampia vaiheita. Naulan tullessa esiin maasta sen ympärys puhdistetaan varovasti pienin puutikuin ja pensselein. Tämän jälkeen se nostetaan varoen silkkipaperille, jota taitellaan naulan ympärille. Naula pakataan tiiviisti sille tarkoitettuun laatikkoon tai muovipussiin, johon kirjataan ylös tarkemmat löytötiedot. Tärkeää on merkitä kaivausalue sekä takymetrillä millin tarkkuudella mitatut löytöpaikan osoittavat koordinaatit. Lisäksi merkitään löytökerros, sekä ilmansuunta, johon naulankanta osoittaa. Kaikki tiedot ovat oleellisia, sillä naulojen löytösyvyys ja suunta voivat auttaa rekonstruoimaan paikalla ollutta rakennetta.
Naula ja sen mukana kulkeva informaatio.
Ruosteen peittämä rautanaula.
Naulojen esiin kaivaminen maasta on vasta niiden matkan alku. Rauta ruostuu nopeasti kosteuden ja hapen vaikutuksesta, joten naulojen oikeaoppinen käsittely jo ennen konservointia on olennaista. Ne voidaan kuivaharjata ylimääräisestä hiekasta, sekä säilyttää kuivassa. Ristimäen naulat kuitenkin lähtevät pian löytämisen jälkeen konservoitavaksi, joka pysäyttää niiden ruostumisprosessin. Kaikki löydetyt rautaesineet ja naulat myös kuvataan röntgenillä, jonka avulla niiden alkuperäinen muoto parhaassa tapauksessa selviää. Joskus maasta löytyy muodottomia rautakimpaleita, joiden alkuperäistä muotoa ei voi päätellä kuin vasta röntgenkuvista. Osa löydöistä voi myös olla täysin läpeensä ruostuneita, jolloin muotoa ei saada selville. Myös rautanaulojen kannan ja varren muoto ovat tärkeitä, sillä erilaisia nauloja käytettiin eri tarkoituksiin.
Sinikka Kärkkäinen, kenttätyöharjoittelija
Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet ja Turun yliopiston arkeologian oppiaineen professori Jussi-Pekka Taavitsainen kävivät tänään vierailemassa kaivauksilla. Muutoin sateenuhkainen ilma karkotti kävijöitä, eikä päivän mittaan paikalla käynyt kuin nelisen ihmistä. Toki sitäkin innokkaampia.
Ruohonen, Kostet & Taavitsainen.
Sitten muihin uutisiin. Kirjaimellisesti. Helsingin sanomat uutisoi tänään laajalla artikkelilla Ravattulan Ristimäestä. Jos et ole sitä vielä lukenut, löydät sen täältä.
Vaikka arkeologiaa pidetään tekniikanvastaisuudesta tunnettuna historiatieteenä, löytyvät meiltä kuitenkin pelit ja vehkeet, jotka ovat integroituneet kiinteäksi osaksi kaivausprosessia.
Takymetri tähdätään osoittamaan prismasauvaa. Linssi on kaukoputken tapaan suurentava, jotta alle kämmenenkokoiseen prismaan on helpompi tähdätä.
Suurta osaa kaivauksilla näyttelee takymetri. Takymetri mittaa luonnossa olevien pisteiden koordinaatin ja korkeuden ampumalla lasersäteen mitattavan pisteen kohdalla pidettävään prismasauvaan. Prismasauva heijastaa säteen takaisin, jolloin takymetri laskee omasta asennostaan (takymetri pyörii 360 astetta pysty- ja vaakasuunnassa) ja säteen kulkemasta ajasta prismasauvan suunnan ja etäisyyden. Tulos näkyy käyttäjälle x-, y- ja z-arvoina.
Prismasauvankin pitäminen vaatii tarkkuutta, sillä sauvan on oltava täysin suorassa. Sauvan kylkeen on kiinnitetty vesivaaka.
Takymetriä voi vapaasti liikuttaa maastossa, sillä se voidaan asemoida aina uudelleen. Ristimäellä on luotu uusia kiintopisteitä, joiden avulla tämä voidaan tehdä. Takymetrin tarvitsee tietää kahden kiintopisteen sijainti suhteessa itseensä, jotta orientointi onnistuu. Näin metsäisessä maastossa, jossa harvoin on suora näkyvyys joka paikkaa, saadaan kartoitettua.
Maanmittaajien touhuista poiketen, arkeologisilla kaivauksilla käytetään omaa, luonnollista koordinaatistoa, eli koordinaatisto ei perustu mihinkään projektioon, jolloin mittauksessa ei myöskään ole mittakaavavirhettä. Tämä johtuu siitä syystä, että kaivauskohteet harvemmin ovat kilometrejä pituudeltaan tai leveydeltään, jolloin karttaprojektion, kuten Suomessa nykyisin käytettävän ETRS-TM35FIN:in, käyttäminen olisi vain turhaa monimutkaistamista. Tärkeintä on kuitenkin dokumentoinnin tehokkuus. Jälkitöissä, kun tiedetään kiintopisteiden koordinaatit sekä kaivausten omassa koordinaatistossa että ETRS:ssä, voidaan kaivauskohde sitoa suurempaan kokonaisuuteen.
Takymetrin näyttö. Jokainen mitattu piste saa oman numeron juoksevasta numeroinnista. Koodeilla erotellaan eri pistetyypit toisistaan.
Takymetriä käytetään niin uuden kaivausalueen paaluttamiseen, löytöjen sijaintitietojen talteenottoon kuin pintavaaitsemiseen. Kuten on jo aiemmin puhuttu, kaivausalue jaetaan 1 x 1 m ruutuihin. Mielivaltaisesti paalua ei suinkaan maastoon lyödä, vaan takymetrillä haetaan maastosta tasaluku, johon paalu isketään. Esimerkiksi tänä vuonna avatun koeoja 5N:n jatkeen lounaiskulman koordinaatti on 185/809, josta ensimmäinen on x-koordinaatti ja jälkimmäinen y. Ristimäellä x kasvaa pohjoiseen ja y itään. Löytöjen sijaintitiedon ja kontekstin tärkeys arkeologiassa lienee suurellekin yleisölle selviö.
Eipä sää suosinut tänäänkään, vaan vettä tuli kuin saavista kaataen. Nyt kaivausalueiden ja suojapeitteiden tyhjentämiseen ei riittänyt enää Joonaksen tekemät äyskärit, vaan turvauduttiin ämpäröintiin. Turhaltahan se tuntui, kun muutaman tunnin päästä kuopat täyttyivät entiselleen. Päivä oli siis tasaista katoksiin ja koeojaan kertyneen veden poistoa. Ainakaan ärhäkät ampiaiset eivät ole enää päässeet pistämään kaivajia!
Vettähän täällä sataa. (Kuvaus: Oona Jalonen. Editointi: Joonas Kinnunen.)
Ei päivä ihan hukkaan mennyt vaikkei kaivamaan oikein päästy, sillä suuri osa päivästä kulutettiin hautausmaata kiertävän aidan paikantamiseen. Aitaa löytyikin mukavasti monista kohdista mistä sen odotettiin tulevan vastaan.
Sateen aikana kasattiin myös juhlakatos kalmiston suojaksi, jotta kaikkea kaivamista ei tarvinnut pysäyttää. Sadesuojan takia oli mahdollista laajentaa koeojaa sen verran että haudat saadaan paljastettua kokonaan.
Koeojassa näkyvät hautavärjäytymät säästyivät sateelta viikonlopun yli pressun alla sekä myöhemmin juhlakatoksen suojissa.
Säätiedotukset eivät paljoa parempaa lupaa loppuviikoksi, mutta onneksi arkeologin ominaisuuksiin kuuluu vedenpitävyys.
Oona Jalonen, tutkimusryhmäläinen
Risuja ja ruusuja eli blogipalautetta voit lähettää tutkimushankkeen sähköpostiosoitteeseen
ravattula@smtt.fi.
Arkistosta löydät kaikki aiemmat Ristimäki-blogin julkaisut:
Blogiarkistoon