Muinaispuvut ovat arkeologisiin hautalöytöihin perustuvia asujen rekonstruktioita eli ennallistuksia. Kaikki ’viralliset’ muinaispuvut ovat naisten pukuja ja ajoittuvat rautakauden lopulle viikinki- tai ristiretkiaikaan, noin vuosiin 1000-1200.

Vainajat oli rautakaudella tapana haudata parhaimpiinsa puettuina. Tekstiili ja muu eloperäinen aines on yleensä säilynyt parhaiten kuparipitoisen metallin lähellä. Mitä enemmän vainajalla on ollut koruja ja metallilankakoristeita vaatteissaan, sitä enemmän tekstiiliä on säilynyt. Muinaispuvut edustavat siten aikansa vauraimman kansanosan vaatepartta.

Jo 1800-luvun lopulla julkaistiin ensimmäinen muinaissuomalaisen naisen puvun valmistusohje. Puku pohjautui karjalaisiin hautalöytöihin, ja sitä ruvettiin pian kutsumaan Aino-puvuksi. Ensimmäinen varsinaissuomalaisten löytöjen mukaan tehty ennallistus oli vuonna 1925 valmistunut Perniön puku. Muita varsinaissuomalaisia muinaispukuja ovat viikinkiaikaan, 1000-luvun alkuun ajoittuva Kaarinan puku ja ristiretkiaikaan, 1100-luvulle ajoittuva Maskun puku. Se tehtiin vuonna 1984 Kalevalan 150-vuotisnäyttelyyn, ja sitä on valmistettu vain muutamia kappaleita. Kaarinan puku valmistui 1990-luvun alussa lähtökohtanaan Turun Pyhän Katariinan kirkon (aik. Kaarinan pitäjänkirkko) läheltä jo vuosikymmeniä aikaisemmin löytynyt naisenhauta.

Ensimmäinen tieteellisesti perusteltu ennallistus oli Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin johdolla valmistettu Euran puku, joka julkistettiin vuonna 1982. Euran puku sai runsaasti huomiota vuonna 2001, kun presidentti Tarja Halonen oli pukeutunut siihen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Suomessa on tehty sadan viime vuoden aikana kahdeksan muinaispukua, niistä viimeisin, Mikkelin seudun muinaispuku, valmistui 1994. Ravattulan puvusta tulee ensimmäinen 2000-luvun muinaispuku.

Jokainen muinaispuku kuvastaa myös omaa aikaansa ja edustaa pukua suunnittelevan tutkijan näkemyksiä. Uudet tutkimusmenetelmät ja löydöt voivat johtaa erilaiseen tulkintaan samastakin aineistosta.

Kuva 2. Euran muinaispuku Nauravan lohikäärmeen näyttelyssä. Kuva J. Riikonen.

Kuva 3. Kaarinan muinaispuku. Kuva J. Riikonen.

Ravattulan Ristimäen hauta 41/2016

Kaarinan Ravattulassa sijaitseva Ristimäki on tunnettu Suomen vanhimpana kirkonpaikkana ja useita satoja hautoja käsittävänä ruumiskalmistona. Haudoista noin 60 on tutkittu arkeologisesti ja näistä toistakymmentä on sellaisia, joissa on säilynyt mainittavasti naisvainajan vaatetuksen jäännöksiä. Mainittakoon, että vain yhdestä miehenhaudasta löytyi vähäiset tekstiilin jäänteet, jotka olivat vyönsoljen yhteydessä.

Useimmissa Ristimäen haudoissa tekstiilit, spiraalikoristeet ja vaatteiden kiinnittiminä olleet soljet ovat samankaltaisia kuin tunnetaan entuudestaan muista Varsinais-Suomen myöhäisrautakautisista kalmistoista. Tällaiseen hautaan perustuva pukurekonstruktio muistuttaisi siten paljon jo olemassa olevia muinaispukuja, eikä se toisi esiin mitään olennaisesti uutta pukuhistoriallista tietoa.

Kun viimeisinä kenttätyöpäivinä lokakuussa 2016 kaivettiin Ravattulan kirkon vierestä hautaa 41, havaittiin, että siinä on säilynyt harvinaisen runsaasti tekstiiliä. Löytökerrostuma nostettiin talteen viitenä suurena maapaakkuna, jotka kaivettaisiin vasta myöhemmin Turun museokeskuksen konservointilaboratoriossa. Jo kentällä paljastui, että hauta 41 on kuulunut 160–165 cm pitkälle naiselle, joka lepäsi lauta-arkussa selällään käsivarret vyötärölle taivutettuina.

Kuva 4. Kaivauskartta haudasta 41/2016.

Kuva 5. Haudanosa otetaan talteen kaivauksilla. Kuva J. Ruohonen.

Kuva 6. Haudanosa otetaan talteen kaivauksilla. Kuva J. Ruohonen.

Kuva 7. Isot hautapaakut röntgenkuvattiin Mehiläisen Neo-sairaalassa Turun Kupittaalla. Kuva J. Ruohonen.

Kuva 8. Esiliinaa kiertävää spiraalijonoa ja viitan spiraalikoristeita röntgenkuvassa.

Laboratiivista arkeologiaa

Hautapaakut säilytettiin pakastettuina ennen niiden kaivamista ja ennen tutkimista ne röntgenkuvattiin. Yhtä lukuun ottamatta haudan 41 maapaakut olivat niin isoja, että ne eivät mahtuneet museokeskuksen röntgenlaitteeseen. Ne käytiin kuvauttamassa 2018 lääkärikeskus Mehiläisen Neo-sairaalassa Turun Kupittaalla. Röntgenkuvaus on välttämätöntä, jotta tiedetään, missä kohdin paakkua on mahdollisesti metallia. Joskus pienet metallikoristeet ovat niin huonosti säilyneet, että ne hajoavat esiin kaivettaessa pölyksi. Silloin ainoaksi todisteeksi niiden olemassaolosta jää röntgenkuva.

Haudan 41 röntgenkuvista paljastui, että vainajan asuun on kuulunut vain yksi pieni hopeinen hevosenkenkäsolki, mutta useissa vaatekappaleissa on pronssispiraalikoristelua. Mainittakoon, että monesta muusta Ristimäen naisenhaudasta on löytynyt lasihelmistä koottu kaulanauha, mutta tässä haudassa helminauhaa ei ollut. Hauta ajoittuu luultavimmin vuoden 1200 vaiheille.

Kun hautapaakku kaivetaan mikroskoopin alla laboratorio-olosuhteissa, jossa myös konservaattorin apu on välittömässä läheisyydessä, on mahdollista havaita ja saada talteen sellaisiakin löytöjä, joita ei kentällä huomattaisi. Sisätiloissa kaivettaessa ei myöskään esimerkiksi sade, helle tai tuuli hankaloita työskentelyä.

Haudan 41 paakuista paljastui sekä harvinaisen suuria tekstiilien jäänteitä että tekstiileitä, joiden kaltaisia ei ole aikaisemmin tavattu Suomesta. Ne innostivat hahmottelemaan asukokonaisuutta, jossa on paljon uutta ja erilaista, toki myös jotain tuttua ja perinteistä.

Kuva 9. Laboratiivista kaivausta Turun museokeskuksessa. Kuva J. Riikonen.

Kuva 10. Dokumentointia valokuvaamalla. Kuva J. Riikonen.

Kuva 11. Yksi hautapaakuista ennen kaivausta. Kuva Turun museokeskus / R. Saarinen.

Haudan 41 tekstiilit ja Ravattulan puvun vaatekappaleet

Vainaja oli puettu vaatteeseen, jonka malli poikkeaa aiemmin tunnetuista hautalöydöistä, ja säärien verhoina olivat kankaiset, polven yli ulottuvat sukat, joita ei myöskään ole aiemmin tavattu suomalaisista löydöistä. Vanhaa rautakauden perinnettä haudassa edustivat esiliina, jonka reunoja kiertää pronssispiraaliputkien jono, ja sininen spiraalikoristeinen villaviitta. Myös ohimokoristeet, joiden jäänteitä löytyi hartioiden kohdalta kuuluvat entuudestaan tunnettuina myöhäisrautakautiseen naisen asuun.

Haudan 41 tekstiililöydöt ja niiden mukaan toteutettava Ravattulan puku edustaa aiemmin huonosti tunnettua rautakauden ja keskiajan välivaihetta, jossa molempien aikakausien vaikutus on läsnä. Vanhaan rautakautiseen pukuperinteeseen yhdistyneenä on nyt ensimmäisen kerran tavattu samasta haudasta aivan uudenlaisia, keskiajan muotia edustavia elementtejä.

Lähes kaikki haudan tekstiilit ovat villaa, ja kaikki villasta kudotut kankaat ovat sidokseltaan 2/2-toimikasta. Loimilanka on kahdesta z-kehrätystä säikeestä S-kerrattua, kudelanka z-kehrättyä. Myös kaikki nauhat ovat villalankaa. Palttinasidoksella kudottua kasvikuitua oli säilynyt vain jokunen muutaman millimetrin kokoinen kangasfragmentti. Suomen happamessa maaperässä kasvikuitu maatuu eläinkuitua nopeammin.

Eri vaatekappaleiden villalangoista otettiin näytteet sekä kuitu- että värianalyysiä varten. Kuituanalyysin teki Heini Kirjavainen Turussa. Koska Suomessa ei tutkita tekstiilikuitujen värejä kromatografisin menetelmin, värianalyysi tehtiin belgialaisessa KIK-IRPA tekstiililaboratoriossa, jossa sen teki HPLC-DAD-menetelmällä Ina Vanden Berghe.

Saumallinen kangas: mekko

Kangas, jota oli säilynyt haudassa eniten, on villatoimikasta, jossa on värin vaikutus sidoksessa: kaksi eriväristä loimi- ja kudelankaa vuorottelevat keskenään. Langat ovat värjäämättömiä, tummempi luonnonruskeaa, vaaleampi luonnonvalkoista. Loimen tiheys on 10-12 lankaa/cm, kuteen tiheys 8-10 lankaa/cm.

Tämä kangas oli esiliinan alla ja sitä oli etenkin arkun toisessa reunassa vainajan oikean reiden ja säären kohdalla moninkertaisilla, tiukasti yhteen painuneilla poimuilla. Koska tekstiili näytti pitkälle maatuneelta ja sen läpi kasvoi pieniä juuria kuin ompeleita, epäiltiin aluksi, että kangas ei kestä poimujen avaamista. Paletti- ja kirurginveitsen avulla avaaminen kuitenkin onnistui, ja kankaasta voitiin suoristaa isoja kappaleita.

Vaate on ommeltu useasta kappaleesta, joissa loimi on haudassa pitkittäin. Siinä on ollut ainakin kuusi katesaumaa noin 20-60 sentin välein. Osassa kappaleista helma on käännetty, toisissa kappaleissa helmassa on kankaan aloitusreuna. Kyse ei selvästikään ole olkapäiltä soljilla kiinnitettävästä vaippahameesta, jossa loimi kulkee poikittain, ja sen vuoksi saumallinen vaate nimettiin mekoksi. Vaatteen yläosassa kangas on pitkälle maatunutta, eikä esimerkiksi mahdollisista (ja todennäköisistä) hihoista ole tunnistettavia jäänteitä. Kiinnostava yksityiskohta löytyi läheltä helmaa: kangasta on vahvistettu parsimalla. Mekon helmapoimujen välistä löytyi katkelma huonokuntoista kuviollista lautanauhaa, joka on luultavasti ollut mekon vyönauhaa.

Tämä kangas oli esiliinan alla ja sitä oli etenkin arkun toisessa reunassa vainajan oikean reiden ja säären kohdalla moninkertaisilla, tiukasti yhteen painuneilla poimuilla. Koska tekstiili näytti pitkälle maatuneelta ja sen läpi kasvoi pieniä juuria kuin ompeleita, epäiltiin aluksi, että kangas ei kestä poimujen avaamista. Paletti- ja kirurginveitsen avulla avaaminen kuitenkin onnistui, ja kankaasta voitiin suoristaa isoja kappaleita.

Kuva 12. Poimuista suoristettua mekon helmaa. Kuva R. Saarinen.

Kuva 13. Värin vaikutus sidoksessa. Kuva J. Riikonen.

Kuva 14. Saumaa. Kuva J. Riikonen.

Kuva 15. Helman käänne. Kuva J. Riikonen.

Kuva 16. Maikki Karisto tutkii mekon helmapoimujen välistä löytynyttä lautanauhaa. Kuva J. Riikonen.

Kasvikuitupalttinaa: paita

Vähäiset mutta selvät kasvikuitupalttinan jäänteet löytyivät keskellä rintaa olleen hopeasoljen kehän alta. Hevosenkenkäsolki, joka on kooltaan 25 x 28 mm, on palasina eikä tiedetä varmasti, mitä vaatetta se on kiinnittänyt. Hienon pellavakankaan jäänteitä on löytynyt monesta muustakin Ristimäen naisenhaudasta, eräästä haudasta jopa paidan päärmätty hihansuu. Ravattulan pukuun tulee siis villamekon alle pellavapaita.

Kuva 17. Hopeasoljen jäänteiden alta löytyi pieni fragmentti kasvikuitupalttinaa. Kuva J. Riikonen.

Villatoimikas saumallisen kankaan päällä: esiliina

Saumallisen kankaan (mekon) päällä oli useassa kohdassa jäänteitä sinisestä villatoimikkaasta, jossa loimi on haudan suuntaisesti ja jonka voi spiraalikoristeiden perusteella tunnistaa esiliinaksi. Loimen tiheys on 14 lankaa/cm, kuteen tiheys 8-10 lankaa/cm. Esiliinan sininen väri on todennäköisesti peräisin värimorsingosta (Isatis tinctoria).

Noin 40 cm leveän kankaan sivuissa on ontelomaiset putkihulpiot. Esiliinaa kiertää sen reunaan ommeltu spiraaliputkien jono ja sen kulmissa on viuhkamaiset spiraalikoristeet. Niihin on päätelty kankaan molemmissa päissä olevat lautanauhat. Esiliinan helmassa on kankaan aloitusreuna. Esiliinan ja mekon helma olivat haudassa lähes samalla kohdalla, molemmat ulottuivat pohkeeseen asti. Esiliinan yläreuna ei ole säilynyt eivätkä myöskään kiinnitysnauhat. Ravattulan puvun esiliinan nauhat tehdään haudan 44 esiliinan ristikkonauhojen mukaan.

Kuva 18. Spiraaliputkijono reunustaa esiliinaa, joka on mekkokankaan päällä. Kuva J. Riikonen.

Kuva 19. Esiliinan kulmassa on viuhkamainen spiraalikoriste. Kuva J. Riikonen.

Punainen vanutettu kangas: sukat

Vainajan sääriä verhosivat vanutetusta villatoimikkaasta ommellut sukat, jotka oli sidottu polven alta kapealla kolmivärisellä lautanauhalla. Tätä ennen rautakauden haudoista, myös Ristimäeltä, on löytynyt säärisiteiden jäännöksiä. Ne ovat säärten ympärille spiraalimaisesti kiedotut, noin 10 cm leveät, yli kolme metriä pitkät villakangaskaitaleet, jotka napakasti ’sidottuina’ toimivat kuin tukisukat.

Sukkakankaan tiheyttä ei pystytty mittaamaan kankaan vanuttumisen johdosta. Heini Kirjavaisen tekemä kuituanalyysi paljasti, että jo villaa valittaessa on ajateltu, että kangas vanutetaan, koska langasta puuttuvat karkeimmat kuidut, jotka pistäisivät vanuneesta pinnasta esiin. Sukkakankaan kuidut ovat tutkituista näytteistä hienoimmat ja lajitelluimmat. Lanka on värjätty värimataralla (Rubia tinctorum) eli krapilla punaiseksi. Värimatara oli tuontitavaraa Keski-Euroopasta, jossa sitä viljeltiin jo rautakaudella.

Samaa punaista väriä, lisäksi sinistä ja valkoista oli lautanauhoissa, joilla sukat oli sidottu. Oikeassa sääressä nauhan leveys oli 6 mm, vasemmassa sääressä 3 mm. Nauhat oli päätelty pylväsmäisellä punoksella ja pienillä spiraaleilla. Vainajalla on luultavasti ollut jalassaan nahkakengät, mutta niistä oli jäänyt vain maatunut jälki.

Kuva 20. Sukkakangasta ja sukan kiinnitysnauhaa. Kuva J. Riikonen.

Ristiaihein koristeltu villatoimikas: viitta

Ennen arkun kannen sulkemista vainaja oli peitetty sinisellä villaviitalla, jonka kullanvärisissä spiraalikoristeissa vaihtelevat erilaiset ristiaiheet. Viitan sininen väri on todennäköisesti peräisin värimorsingosta. Kankaan väri ja tiheys (loimi 12-14 lankaa/cm, kude 9-11 lankaa/cm) on lähes sama kuin esiliinassa. Viitan päädyissä ei ole hapsuja, vaan ne on päärmätty. Luultavasti koko viittaa on kiertänyt sen reunaan ommeltu pyöreäksi kudottu lautanauha. Nauhan loimilanka on sininen, piiloon jäävä kudelanka luonnonruskea. Viitan toisella pitkällä sivulla on säilynyt osa kiinnityslenkiksi tehtyä silmukkaa.

Kuva 21. Viitan spiraalikoriste. Kuva R. Saarinen.

Kuva 22. Sue Salmisen valmistamia spiraalikoristeita haudan 41 löytöjen mukaan. Kuva S. Salminen.

Ristikkonauhaan pujotettuja pronssispiraaleja: ohimokoristeet

Kaulan vaiheilta löytyi pieniä pronssispiraaleja, jotka on pujotettu kapeisiin ristikkonauhoihin, sekä pätkä noin 7 mm leveää ristikkonauhaa. Nauha on värjäämätöntä villaa ja tehty peukaloimalla. Ristikkonauha on kiedottu pään ympäri siten, että nauhan päissä olevat spiraalikoristeet ovat riippuneet ohimoilta. Päähineestä tai pääliinasta ei havaittu merkkejä tässä haudassa.

Ravattulan puku tulee olemaan ensimmäinen muinaispuku, johon kuuluu myös kampaus. Eräästä toisesta Ristimäen naisenhaudasta löytyi niin hyvin säilynyt nutturan jäännös, että sen mallin mukaan voidaan laatia muinaiskampauksen teko-ohje.

Kuva 23. Ohimokoristeita haudasta 41. Kuva J. Riikonen.

Kuva 24. Ohimokoristeet ja hopeasolki röntgenkuvassa. Kuva J. Riikonen.

Villasta langaksi ja kankaaksi

Heini Kirjavaisen kuitututkimusten mukaan hautatekstiilien villa on laadultaan karkeaa tai erittäin karkeaa. Langat on kehrätty sekoitetusta villasta, erilaisista villaeristä, johon on sekoitettu useiden lampaiden villavuodat. Villasta on erotettu pois karkeimmat päällyskarvat käsin tai villakammoilla kampaamalla, mutta karkeista päällyskarvoista on silti jäänyt kehrättävien kuitujen sekaan joitakin kappaleita, jotka näkyvät kuituanalyysissä. Epätasalaatuisesta villasta on kuitenkin osattu kehrätä hyvälaatuista, kestävää lankaa, sillä kuidunkäsittely- ja kehruutaito on ollut korkealla tasolla. Jo villan kampaaminen ja kehrääminen langaksi on vienyt muinoin valtavasti aikaa, ja se on ollut vain osa vaatteen valmistamisprosessia.

Lampaanvillassa oli myöhäisrautakaudella ja vielä keskiajallakin hienoa alusvillaa ja hieman karkeampaa päällysvillaa, jonka joukossa oli myös paksuja peitinkarvoja. Tällainen villalaatu on ominaista pohjoisille primitiivisille maatiaislampaille. Nykyinen ahvenanmaanlampaan villa vastaa lähinnä muinaista villaa, ja sitä päätettiin käyttää ensimmäisen Ravattulan puvun valmistamiseen.

Tarvittava villa, noin 20 kg raakavillaa, hankittiin suoraan lammastiloilta. Jotta villan laatu vastaisi hautalöytöjen kankaiden kuitukoostumusta, raakavillasta nypitään käsin pois pitkät ja karkeat päällyskarvat. Viime talvesta lähtien on tehty tätä työtä, ja samalla langan koekehruita värttinällä. Mallikehruitten perusteella on kudottu pieniä koekankaita. Nyt ensimmäinen erä villaa on lähetetty erikoiskehrättäviksi virolaiseen pikkukehräämöön.

Kun langat on saatu kehräämöstä, Rasekon muinaistekniikan opiskelijat värjäävät ne käsin kasvivärein. Talven ja kevään aikana on suoritettu värjäyskokeita, ja niitä on ollut morsingolla tekemässä myös kokenut värjäri ja kankuri Hannele Köngäs. Lankojen värjäämisen lisäksi hopeasolki ja pronssispiraalit tehdään Mynämäellä osana Rasekon muinaistekniikan artesaaniopiskelijoiden tutkintoa.

Vaikka kaikki hautakankaat on todennäköisesti kudottu pystykangaspuissa, Ravattulan puvun kankaat kudotaan esiliinaa lukuun ottamatta nykyaikaisilla vaakakangaspuilla.

Kuva 25. Sinisiä villakuituja. Kuva H. Kirjavainen.

Kuva 26. Ali-Unkin tilan ahvenanmaanlampaiden villaa käytetään Ravattulan puvun valmistamiseen.

Kuva 27. Villakampoja käytetään villan lajitteluun, värttinällä kehrätään. Kuva J. Riikonen.

Kuva 28. Värjäyskokeitten tuloksia. Ravattulan puvussa on vähän punaista, enemmän sinistä ja ruskeaa. Kuva J. Riikonen.

Pukuhanke

Pukuhankkeen tavoitteena on valmistaa tieteellisesti perusteltu ennallistus, Ravattulan puku, joka kertoo suurelle yleisölle käsin kosketeltavasti siitä, minkälaista tietoa menneisyydestä voidaan tavoittaa arkeologisin kaivauksin.

Puvusta laaditaan valmistusohjeet, jotta käsityön ja historian harrastajat voivat tulevaisuudessa valmistaa Ravattulan puvun omatoimisesti tai pukukurssilla. Muinaispuvun valmistaminen on hyvin työvaltaista; materiaalikustannukset ovat pienemmät kuin työn osuus. Itse tehtynä Ravattulan puvusta tulee kohtuuhintainen senkin vuoksi, että siihen kuuluu vain yksi koru, pieni hopeinen hevosenkenkäsolki.

Ravattulan puku toteutetaan arkeologisesti tutkittuun hauta-aineistoon perustuen hankkeena, johon osallistuu monia tutkijoita, käsityöläisiä ja opiskelijoita, kukin oman erikoisalansa asiantuntijana. Pukuhanke liittyy omana projektinaan osaksi laajempaa, Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäki –tutkimushanketta. Puvun valmistamista pyrkii tukemaan mahdollisuuksiensa mukaan Suomen muinaistutkimuksen tuki ry. Ulkopuolista rahoitusta tälle ainutlaatuiselle hankkeelle on haettu, mutta tuloksetta. Koska hankkeen eteneminen on vaakalaudalla, on puvunteon osarahoittamiseksi Ravattulan Ristimäki -hanke lanseerannut myytäväksi Ravattulan riipus -nimellä kulkevan muinaiskorun - sen hankkimalla voi jokainen myös osaltaan edistää ja tukea Ravattulan muinaispuvun valmistamista. Samoin hanketta voi tukea ostamalla puvun taustalla olevasta haudasta kertovan 20-sivuisen vihkosen (saatavilla suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi).

Tästä kannatustuotesivustolle >

Pukuhankkeessa yhteistyötä tekevät Turun yliopiston arkeologian oppiaine, Turun museokeskus, Raision ammattiopiston muinaistekniikan osaamisala sekä arkeologian opiskelijat, käsityöalan ammattilaiset ja aktiiviset harrastajat.

Kuva 29. Pukutyöryhmän jäseniä tutustumassa hautalöytöihin Turun museokeskuksessa. Kuva J. Riikonen.

Julkistaminen

Ravattulan muinaispuvun ensimmäisen version julkistaminen on siirtynyt vuoden 2020 koronaepidemian ja hankkeen rahoitusongelmien takia vuodelle 2021. Pukuhanketta pyritään edistämään myymällä Ravattulan riipusta ja muinaispuvun perustana olevasta haudasta kertovaa julkaisua. Kiitämme suuresti myös kaikkia yksityisiä lahjoittajia!

Kuva 30. Hautalöydöstä kertovaa vihkosta on saatavilla sekä suomeksi että englanniksi.

Kuva 31. Ravattulan riipusta on saatavilla sekä pronssisena että hopeisena.

Tästä kannatustuotesivustolle >

Sivun teksti: Jaana Riikonen ja Juha Ruohonen. Viimeksi muokattu 4.5.2022.

Kirjallisuutta ja linkkejä

Riikonen, Jaana 2019. Tulossa uusi muinaispuku. Ravattulan puku edustaa muotia rautakauden ja keskiajan taitteesta. Arkeologia nyt 2019, s. 4-8.

Paschenko, Veronika 2019. Niin Ravattulassa kuin Bysantissakin. Arkeologia nyt 2019, s. 11-13.

Turun yliopiston tiedote 24.11.2018

Turun Seutusanomien juttu 11.4.2019

"Mysteerinä pystysaumat, villan väri ja hapertunut hopea - Ravattulan muinaispuvun ennallistus haastaa tutkijat" Turun Sanomien tiedesivujen artikkeli muinaispuvusta 8.6.2019 (toistaiseksi vain tilaajille)

Tutkimushankkeen etusivulle pääset sivun yläosan Ristimäki-logosta. Sivu ohjautuu myös jonkin ajan kuluttua automaattisesti etusivulle.